Heipparallaa! En voi uskoa että olen jälleen blogin parissa lähdes 2 vuoden tauon jälkeen. Kun esikoinen syntyi joulukuussa 2015 oltiin miehen kanssa pitkään sitä mieltä että ei enää ikinä toista lasta. Noh, niin siinä vaan kävi ettei ikinä saisi sanoa "ei ikinä enää", koska niin se vauvakuume sitten kuitenkin nosti päätään about niillä main, kun esikoinen täytti 1-vuotta. Päätös toisen hankkimisesta tehtiin siis tämän vuoden alussa, mutta emme aloittaneet yrittämään vielä sillon, sillä lopetin vasta maaliskuun lopussa hoitovapaan. Ajateltiin että mun on hyvä mennä hetkeksi aikaa töihin vähän tienaamaan ja meidän poikakin alkoi olla siinä iässä että kaipasi jo vähän leikkiseuraa. Niimpä minä aloitin työt huhtikuussa ja poika aloitti perhepäivähoidon. Toukokuun lopussa kävin hakemassa viimeiset 3kk pillerit apteekista, tarkoituksena oli siis aluksi syödä ne 3 liuskaa loppuun, ja aloittaa yrittäminen elokuussa, mutta kuinkas ollakkaan vauvakuume oli kesäkuussa jo niin suurta että päätimme jättää jo ekan liuskan kesken :D
Eka yrityskierto meni heinäkuulle, koska menkkoja sain odotella jopa 3 viikkoa että ne alkoi pillerien lopetuksen jälkeen. Kaikki oli taas jännää ja tikuttelin innoissani ovulaatiota heinäkuun puolessa välissä. Sainkin vahvat viivat ja ei muutakuin tuumasta toimeen. Saimme oviksen hyödynnettyä todella hyvin ja mulla oli tosi luottavainen fiilis että nyt varmasti tärppää. Mutta kuinka ollakkaan, korkeelta tiputtiin ja lujaa kun menkat alkoi. Olin kuvitellut mielessäni 1000 ja 1 raskausoiretta mutta eivät ilmeisesti liittyneet raskauteen mitenkään. Kun raskautta oikein kovasti toivoo, sitä kuulostelee omaa kroppaansa paljon paljon herkemmin kuin normaalisti ja kaikki mahan nippailut pistin tottakai raskauden piikkiin.
Uusi kierto alkoi heinäkuun lopussa ja noin elokuun puolessa välissä alkoi taas innostus nostamaan päätään kun ovistikut alkoi tummua. Nykyään pystyn tunnistamaan ovulaation ilman tikkujakin, ilmeisesti raskaus/synnytys on vaikuttanut sen verran kroppaan että nykyään mahaa nippailee aika kovastikkin ovulaation aikana. Yrityskierto kakkosellakin saatiin ovis hyödynnettyä mutta voi kun osaisikin ottaa rennosti. Olen aika herkästi innostuva ihminen ja täpisen pienistäkin asioista. Ja nyt varsinkin kun kyse on elämää muuttavasta asiasta, niin täpinähän muuttuu melkein jopa stressiksi ja stressihän ei koskaan ole hyvä asia kun raskautta toivoo. Taustalla lisäpainetta luo tottakai mun ikä (täytän ensi vuonna 35) ja se että ystäväpiirissä on niitä ketkä ovat plussanneet tosi nopsaa sekä myös niitä ketkä ovat odotelleet vauvaa jopa yli vuoden. Nämä asiat ovat mun alitajunnassa koko ajan ja mulla on ehkäpä jopa ajatus että mun on "pakko" raskautua pian. Olen esikoisesta liittynyt erääseen mammaryhmään ja sielä monet ovat yrittäneet tässä kevään/kesän aikana ja jäljellä on enää 2 naista (minä ja eräs toinen) ketkä ei ole vielä plussanneet. Minähän tästäkin sain itselleni jonkun ihmeellisen kilpailuvietin päälle, että mun on pakko plussata ennen sitä toista, koska en halua olla viimeinen. Voi apua...eihän raskautuminen oo mikään kilpailu mutta sanoppa se mun aivoille. Minä olin vuonna 2015 samaisen ryhmän viimeinen joka synnytti, joten nyt en taas haluisi olla se viimeinen. Typeriä ajatuksia, mutta minkäs näille mahtaa. Olen menossa ensi viikolla käymään ihan lääkärin kanssa juttelemassa, koska uskon että mun kropalla on niin paha jumitila tällähetkellä päällä että raskautuminen on ylipäätään mahdotonta. Kaikki hokee mulle että "kyllä luonto hoitaa" tai "kyllä se tulee kun on tullakseen", mutta ei se riitä mulle. Mulla oli suurena toiveena saada lapsille 2,5 vuotta ikäeroa ja jos nyt syyskuussa ei tärppää niin mun kauan toivoma ikäerohaave romuttuu. Jokainen kuukausi kun ei tärppää, ikäero kasvaa joka kuukausi suuremmaksi ja se harmittaa mua tosi paljon. Elämää ei aina voi suunnitella etukäteen ja kaikki ei aina mee niinkun haluaa. Sen olen kyllä tässä oppinut. Kaksi yrityskiertoa on oikeesti tosi vähän, jopa vuosi on normaali aika yrittää ja jos vuoden aikana ei tärppää niin sit vasta voidaan puhua että on vaikeuksia raskautumisessa. Esikoinen tärppäs aikoinaan tosi nopsaa, joten siksi jotenkin oletin että tottakai se nytki pitäis tärpätä. Varmasti moni pitkään yrittänyt naureskelee mun ajatuksille, mutta tälläisiä ajatuksia mulla on ja kaikki on erilaisia. Halusin purkaa vähän mietteitä tän hetken fiiliksistä ja ei auta muutakuin yrittää jatkossa ottaa iisisti ja toivoa että tärppäis. Olen luovuttanut mun ovulaatiotikut mun miehelle jotta en enää tee niitä ja ressaisi viivan vahvistumista. Pakko yrittää tehdä jotain että saan tämän stressin minimoitua. Tälläisiä ajatuksia tälläkertaa. Katsotaan koska kirjoittelen ensi kerralla.
